Takaisin ääneen hiljaisuudesta. Minä olen minä.

Tuli vietettyä hiljaiseloa. Syytä en tiedä, ehkä osin omat ahdistukset, osin elämän hektisyys. Tai mahdollisesti ei vain kiinnostanut. Tuntui, ettei ole mitään sanottavaa. Oli miten oli, nyt tulee jotain. Varokaa.

Minä olen minä. Ja ajattelen mitä haluan.Teen, kuten parheeksi näen. Hyvin usein erilailla kuin muut. Mutta se on väärin. Tämän mielipiteen olen löytanyt ympäriltäni viime aikoina usein. Olen pyrkinyt elämään omien ajatusteni mukaan ja toimimaan maailmassa niin kuin oma järkeni sanoo. Monelle ihmisille se tuntuu olevan jonkinlainen uhka. Ilmeisesti se, ettei toimikkaan kuin lammas, ja tee sekä ajettele muiden tavoin, luo sen uhkan. Ainoastaan armoton ryhmän tapoihin alistuminen on oikein. Jos teet kuten itse haluat, sinut yritetään jyrätä.
Mutta mistä tämä johtuu? Onko omat ajatukset ja niiden esittäminen rikollista? Onko ainoa tapa alistua? Ehkä.

Syyt käyttäytymiseen löytynevät ihmisten epävarmuudesta. Pelätään, että yksin kulkija onkin oikeassa. Menettää omat kasvonsa, kun huomataan erehtyväisyys. Tai toisaalta, ei uskalleta sanoa omaa mielipidettä, väärässä olemisen pelossa. Ensimmäinen vaihto-ehto koskettaa varmaankin eniten ryhmien mielipidevaikuttajia. Pelko aseman menettämisestä. Jälkimmäinen koskettanee joukkojen hiljaisia ajattelijoita. Heitä, joilla on ajatuksia, mutta niitä ei uskalla tuoda julki.

Ei omissa ajatuksissa ole mitään väärä. Ei ketään tulisi tuomita omana itsenään olemisesta. Ihmiskunnan elämä helpottuisi huomattavasti, kun kaikki edes yrittäisivät suvaita toisiaan ja elää sopusoinnussa toistensa kanssa. Tiedän, ajatteluni on lapsellista. Mutta ehkä oma esimerkkini näyttää edes yhdelle ihmiselle, ettei omat ajatukset ja omana itsenä oleminen olekkaan niin paha. Ehkä yritän parantaa maailman ihminen kerrallaan. Tai edes sen yhden. Itse en suostu alistumaan.

Tosin omaan julistukseeni on aina kuulunut, ettei kukaan voi neuvoa toista, kuinka tulisi elää. Kertoa, että minun tapani toimia on ainoa oikea. Omaa elämääni, ja sivussa hiukan muidenkin, seuranneena sanoisin, elämän eläminen oikein ei ole ehkä se kaikkein helpoin tehtävä. Toisen elämässä kaikkein suurin virhe on toiselle aivan mitätön, ja päin vastoin. Eli ehkäpä tämäkin tarina on aivan turha ja ryhmässä se järki asuu. En tiedä. Ja en varmaan tule tietämäänkään.

Tavaroiden taikamaailma

Osta! Hanki! Vielä ehdit! Uutuus! Maailma on kuluttajan. Haluan hankkia kaiken, omistaa koko planeetan. Tämäkö on ainoa voima joka pitää ihmiskunnan ja jatkuvan kasvun tavoittelun liikkeessä.
Miksi ihmiset eivät ole koskaan tyytyväisiä, onnellisia siihen mitä jo on? Aina vain lisää? Ja yhteiskunnassa kyseinen hysteria on hyväksyttyä, jopa suotavaa. Eihän veroja kerry, jos emme kuluta

Mutta tuoko materia onnea? Onko rikkaudet se, mitä elämältämme toivomme? Kun maallinen vaellus joskus loppuu, lienee pakko hankkia hieman suurempi kirstu, että koko omaisuus mahtuu mukaan. Aivan kuten faaraot aikoinaan. Oma kryptakin on siis hankittava, saakohan sen Ikeasta? Tuntuu että ihmiset ovat unohtaneet elämän peruskaavan ja yrittävät hankkia suunnan elämälleen kaupasta. Lasten kasvatuksen hoitaa TV tai PC ja yhteyden pidon FB. Jokainen tarvitsee omaa aikaa, yhdessä olo on out. Perheen jäsenet jurottavat omissa kammioissaan, katsomassa omasta televisiosta samaa ohjelmaa kuin muu perhe, mutta toki yksin. Muutenhan se ei olisi laatuaikaa. Lapset kutsutaan sitten omista huoneistaan ruokailemaan tekstiviestillä ja hyvänyön toivotukset päivitetään twitteriin.

Tavaroista tehdään heikkolaatuisempia kulutuksen ylläpitämiseksi. Mitään vanhaa ei taloudelliselta kantilta katsottuna kannata korjata ja ketä nyt ekologia kiinnostaa. Ei sen kummempaa, vanha meni rikki, ostetaan toki uusi. Entisen voi viedä kaatopaikalle. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kukaan ei vain tunnu muistavan, että jätteetkin on sijoitettava jonnekin. Pian hukkumme omiin jätteisiimme, ellei nyt pian keksitä että nekin voi toimittaa johonkin kehitysmaahan. Tietyissä tuotteissa näin jo toimitaankin. Siellähän ne vasta hyvin ovatkin piilossa, jossain sopivan slummin nurkilla. Vaikka sekin on jo fakta. Valitettavasti. Brasiliasta jäteslummeja jo ainakin löytyy, tosin ilmeisesti vain omista jätteista. Mutta tottuneina he voisivat varmaan ottaa omammekin, eihän ne heitä haittaa.

Haluaisin kovin auttaa ihmiskuntaa ja maailmaamme pääsemään eteenpäin ja työtää koko porukan kestävyyden kelkkaan. Pyrkisimme yhdessä lannistamaan markkinavoimat ja antamaan koko kulutusjuhlille valomerkin. Kukaan ei vain tunnu muistavan ettei kaiken tarvitse olla uusinta, myös vanhakorjattu ajaa asiansa. Asiat jotka vaativat jatkuvaa päivitystä ja uuden tuotteen ostoa tulisi laittaa pannaan. Ei teknologiassakaan tarvitsisi palata vanhempaan, kehitettäisiin vain nykyisestä kestävämpää ja sovelluksista vähemmän kaupallisia. Tekisimme maailmasta yhdessä oloon tähtäävän lintukodon, emme eristyskapseloitua oman hyvän linnoitusta.

Totta. Ajatukset ovat utopistisia ja naiiveja, mutta niissä piilee totuudensiemen. Oman navan tuijottamisen on loputtava ja yhteisöllisyyden ja kestävyyden noustava, muuten olemme tuhoon tuomittuja. Kun rakkaus, yhteisöllisyys ja välittäminen ohjaisivat maailmaa, emme tarvitsisi kammioita.

Hitaasti kypsennettyä

Olen huomannut muuttuneeni ihmisenä. Se on kai aivan normaalia, pään sisältö ei voi pysyä vuodesta toiseen täysin samana. Ajattelen asioita ja asioista tavalla, joka miellyttää itseäni. Omituinen lause, mitähän sekin tahtoo tarkoittaa.
Ehkä tarkoitan sitä, että pystyn olemaan sinut päätösteni ja puheitteni kanssa. Joskus aikaisemmin saatoin miettiä asiat toisella tapaa kuin ne sitten lopulta toteutin. Jotenkin elämä, maailma ja ajatukset ovat selkiytyneet päässäni, pystyn hahmottamaan kokonaisuudet. Olen oppinut elämään. Omituista tekstiä, edelleen.

Ehkä oma elämän filosofiani on alkanut selkiintymään. Tiedän, mitä oikeasti haluan. Päämäärätön ryntäily on jäänyt pois, pysyn kasassa. Oudolla tavalla elän koko ajan hetkessä, vailla suunnitelmaa, mutta silti tuntuu kuin tietäisin koko ajan käsikirjoituksen jota seurata. Hallittu kaaos lienee liian voimakas ilmaisu. En räpellä koko ajan kaikkea, vaan näen elämässä selkeän kokonaisuuden. Liiallinen asioista huolehtiminen ja stressaaminen on jäänyt miltei pois, tilalle on tullut ajatus; Elämä on liian lyhyt murehtimiseen.

Olen hyväksynyt suurelta osin sen, että kaikki vain tapahtuu. Kaikelle on paikkansa ja tarkoituksensa. En vieläkään usko minkään suuremman voiman tai Jumalan ohjaavan meitä. Ennemminkin olemme osa suurta peliä, jota kukaan ei voi voittaa. Mitä nopeammin havaitset pelin ja opit sitä pelaamaan, sen pidemmälle pelissä pääset. Lopullista voittoa pelistä et voi saada, ainoastaan riemun jokaiseen päivään opittuasi nauttimaan siitä mitä sinulla jo on.

Ehkä hieman liioittelin aluksi, en minä aivan täysin ole oppinut elämään noin. Joskus sopivassa tilassa epäily ja kiukku saa vallan. Silloin pilkahtaa esiin huoli. Huoli, joka haluaisi tuoda mukanaan myös toverinsa. Ne saan yleensä painettua alas helposti.
Kiukku taasen purkautuu muihin ihmisiin, valitettavasti. Saatan tiuskia, korottaa ääntäni tai komennella liikaa. Sen piirteen haluaisin tyystin pois. Minä tulen elämään koko elämäni heidän kanssaan, jotka siitä saavat eniten kärsiä. Eli voisin kai yrittää tehdä yhteisestä tulevaisuudestamme helpomman pitämällä kiukun kurissa. Mutta on mahdotonta tulla täydelliseksi, jokin puute aina jää. Mutta vähentää voi aina, pyrkiä saamaan itsensä hallintaan.

Hyvähän se on kuitenkin, että olen edes hiukan kehittynyt. Olen oppinut nauttimaan arjesta ja elämästä. Pitää vain muistaa muutama perusasia. 1. Mikään ei ole itsestäänselvää. 2. Asioilla on tapana järjestyä. 3. Nauti siitä mitä sinulla on. Näillä ohjeilla pääsee jo pitkälle, mutta tärkeintä on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja rakastaa itseään sopivasti. I love me.

Eräänlainen uskontunnustus

Tässä päivänä eräänä, kävin keskustelun uskonnoista ja uskomisesta. Työtoverilleni tuli ilmi minun uskonnollinen kanta, vakaumuksellinen kiihkodarwinisti, taittuen voimallisesti ateismiin. Hän oli hämmästynyt, kun kerroin ettei lapsiani ole kastettu, ettei kirkollisesti ja uskonnolliset asiat ole tärkeitä ja että pidän moisia asioita melkolailla hölynpölynä. Tietysti asiaa en välttämättä kyseisenä lounashetkenä ilmaissut kovinkaan hienovaraisesti, mutta se on vain minun mielipide. Ei siitä tarvitse pahastua. Jokainen saa minun puolesta uskoa mihin itse haluaa, kunhan ei ala omia uskomuksiaan tuputtaa muille ainoana totuutena.

Naapurustossani asuu uskonnollisesti monisävyistä väkeä. Itseni kaltaisia totaalikieltäytyjiäkin löytyy, mutta toisaalta myös aivan toista ääripäätä. Vaikka omat mielipiteeni ovat mitä ovat, kiehtoo myös toinen ääripää jotenkin. Heidän uskonsa asioihin on lähestulkoon päinvastainen kuin omani, mutta mikä ero meissä oikeasti on? Kasvatuksellinen? Geneettinen? Vaiko ainoastaan teologinen? Mahdotonta sanoa.
En missään nimessä tarkoita, että heidän tapansa ja uskonsa olisi väärin, en toki. Haluaisin vain asettua hetkeksi heidän asemaansa ja tietää miksi asiat ovat näin. Olla kärpäsenä katossa, seurata mitä eromme ovat. Ehkä minun täytyy alkaa esittämään uskonnollisesti herännyttä, käännynnäistä.

Parasta kuitenkin jatkaa pohdintojani saman kaavan mukaan kuin nykyään. Mainitsemani käytös saattaisi vaikuttaa naapurisopuun, kun kerron vain tehneeni empiiristä tutkimusta uskontojen taipumuksista. Voisi olla suurta vaikutusta naapurien tervehtimisintoon.
Nykyisin mietin esimerkiksi miksi tarvitsevat jumalan? Lähestulkoon kaikki raamatusta tutut jumalan teot ja muut erimerkitykset tiedän, mutta miksi jotkut uskovat niihin palavasti. Ehkä se perinteinen Jumalaan turvaaminen hädän ja  epätoivon hetkellä on syy. Tai tahto selittää miksi kaikki on, kaikki mitä ei voi ymmärtää. Mysteeriksi jäänee nämä asiat iäksi.

Omina onnettomina ja epätoivoisina hetkinä pyrin turvaamaan itseeni. Ajattelen että kaikesta voi selvitä. Mikään tuska ei kestä loputtomiin. Mutta olenko silloin itseni Jumala?
Taivaasta ja Helvetistä olen omat pohdintani tehnyt. Iänkaikkinen, kuoleman jälkeinen, elämä tuntuu illuusiolta. On vaikea käsittää asioita, joita ei ole voitu todeksi todistaa. Joten, ehkäpä rakennamme Taivaan ja Helvetin elinaikanamme maan päälle. Toimimme jokainen itsemme Vapahtajana ja Belsebubina omien tekojemme kautta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Asiat, joista saamme omantunnon tuskia, surua ja pahaa mieltä, kääntävät suuntaa Manalaan. Toisaalta, iloa ja onnea tuottamalla ja jakamalla, saat maan päällisen taivaan. Jokainen päivä voi olla kumpaakin, mutta loppua kohden toinen olotila voimistuu, riippuen tekojesi summasta. Kai tämäkin voi olla yksi tulkinta suurista asioista. Oikeaksi tätäkään kantaa ei voida koskaan todistaa, ehkä vain pieneksi uskonnon yritelmäksi.

Totuutta, saati oikeaa tietä, ei tulla koskaan selvittämään. Moiset kun ovat vain niin vaikeita. Näissä asioissa eiole olemassa väärää totuutta tai väärää uskoa. Tehköön jokainen teoillaan ja mielipiteillään itselleen elämän, josta voi nauttia. Jumalana, Jumalan kanssa tai Jumalalle.

Odottakaa hetki, lokeroimme teidät pienen hetken kuluttua.

Miten ihmiset jaottelevat muut ihmiset? Koska sehän on meille aivan normaalia käytöstä, mitäpä sitä kieltämään. Kaikki tapaamamme ihmiset tulee ilmeisesti lokeroida johonkin tiettyyn ryhmään, jotta voimme päättää, mitä hänestä ajattella ja kuinka häneen suhtautua. Tässä kohtaa törmäämme siihen paljon puhuttuun ensivaikutelmaan. Itsekkin syyllistyn tähän samaan, sanotaanko nyt vaikka virheeseen, jokapäiväisessä toiminnassani. Lokeroin ihmiset tahtomattani erilaisiin ryhmiin, joista toiseen siirtyminen vaatii joskus suuriakin ponnistuksia, toisinaan taasen ei juuri mitään. Hupsista heijaa, äkkiä löytää Kyösti itsensä epämiellyttävien osastolta, vaikka oikeasti onkin mitä mainioin veikkonen. Miksi, oi miksi, toimimme näin umpimielisesti?

Jaottelu johtunee osin tarpeestamme saada omalle itsellemme jokin arvoasema yhteisössä, ellei jopa koko maailmassa. Muita ihmisiä peilataan omaan kuvaan ja tarkistetaan oma asema tarkkailtavaan nähden. Tarve tuntea itsensä arvokkaammaksi kuin muut voi olla osalle syy, osa tarvinnee jumalkuvan kumartaakseen ja palvellakseen. Syitä on luultavasti äärettömiä. Maailmankuvastahan osa saattaa jopa muodostua meidän kaikkien huomaamattamme rakentamien näkymättömien ja tiedostamattomien hierarkia-asteiden mukaan. Jälleen kerran törmää tuttuun lauseeseen; Kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan.

Tätä lokerointia mietittyäni, jälleen kerran liikaa, tunsin jonkinlaista pettymystä ja surua. Miksi lokeroida kaikki? Miksi antaa sen julmetun ensivaikutelman tulla, ja pilata monta hyvää ihmissuhdetta. Kun ihmistä, siis ihan ketä tahansa, alkaa syvemmin miettiä, törmää muutamaan faktaan. Jokainen meistä syö. Juo. Ajattelee. Puhuu. Kävelee. Nämäkö on ne syyt miksi olemme eriarvoisia? Vai onko se ulkonäkö tai vaatetus? Itsevarmuus tai sen puute? Nekö paikan lokeroissa määrä? No nehän ne, yhdistettynä moniin muihin pieniin, jopa mitättömiin, seikkoihin. Niiden perusteellahan se päätetään, onko Kyösti kusipää.

Kaikki hengitämme samaa ilmaa. Kaikki tuotamme samankaltaisen lämpimän ulosteen. Kaikki olemme yhtä huonoja hengittämään veden alla. Eli toisin sanoen, pohjimmiltamme olemme kaikki samanlaisia ihmisiä, kaikilta löytyy samat perustarpeet. Joten ehkä kannattaa uhrata Kyöstiinkin muutama minuutti, saattaa paljastua Kyöstin oikea luonne. Ei kannata sen alastomuuden häiritä Kyöstin kohdallakaan. Ja muutenkin, muista se, ettet sinäkään ole maailman tärkein ihminen. Sinäkin olet vain ja ainoastaan ihminen, niinkuin me muutkin. Koeta elää sen faktan kanssa, äläkä lokeroi turhia.

Ajattelija

Mietin usein mietinkö liikaa? Huomaan istuvani sohvalla, tuijottavani tyhjyyteen, miettien liian vaikeita ajatuksia. Autolla ajaessani saatan ohittaa monta kilometriä istuen aivojeni takapenkillä pohtien turhuuksia. Saunoessa mieli lentää pilvien tuolla puolen, pohtien loputtomia kysymyksiä. Mutta miksi? Miksi vaivata päätään omituisilla asioilla? Eikö olisi helpompaa vain olla, mennä mahtavan virran mukana. Elää vain osana karjaa ja tehdä kaikki usvassa kyseenalaistamatta mitään.

Suurin osa ajatuksista vain on. Niillä ei ole merkitystä vaikka pohtisin jotain pitkäänkin. Haluan kai antaa aivoille ruokaa, asioita, joita ruotia pitkin päivää. Arkipäiväisiä juttuja, maailman politiikkaa, uskontoa, urheilua. Pyörii päässä kulttuurinkin saralta kulmia joita oikoa. Omassa elämässä saattaa olla pulma, joka ei olekkaan pulma, vain sellaiseksi mielletty. Ja lopulta ne taas katoavat sinne mistä ovat tulleetkin, harmaan alueen kätköihin, unholaan. Ja kenties vuoden tai viiden kuluttua jotkin niistä nousevat takaisin. Osana kiertokulkua.

Pohtivatko kaikki yhtä paljon? En pidä itseäni mitenkään erikoisena, normaali työssä käyvä perheen isä, varustettu suhteellisen normaalilla aivokapasiteetillä. No, ainoastaan suhteellisen laaja-alainen ja erikoinen huumori poikkeaa massasta. Tartun luultavasti liikaa yksityiskohtiin, jotka ovat omasta mielestäni väärin ja haluan ne korjata. Aivan kuin maailma muuttuisi niiltä osin jotenkin paremmaksi, vaikkakin suurin osa ajatuksista on jo jossain esitetty. Mutta ilmeisesti ei ole elämässä tarpeeksi tekemistä, pitää vaivata päätä, ettei ala pää vaivata omilla keksinnöillään. Pitää mielen virkeänä ja pakkopaidan poissa hartioilta.

Osa syynä blogin tapaiselleni on juuri kyseinen miettimis-pakkoni. Ajattelin, taas, että olisi joku foorumi, minne pään sisäisen mössön saisi purettua. Kielellisesti yritän kirjoittaa niin hyvin kuin osaa, jotkut osat kieliopista lienevät päässeet hukkumaan sinne ajatusten virtaan. Tarkoituksena ei ollut tehdä blogista tämän julkisempaa, en ajatellut kertoa blogista julkisesti. Kunhan vain saa kirjoittaa.

Tärkein foorumi pään sisäiselle ajatusmyrskylle olen minä itse. Jos voin elää itseni kanssa, kera omien ajatusten, olen tyytyväinen. Usein ajatuksissa voi viettaa rattoisia hetkiä. Toisena tulee vaimo. Jos hän sulattaa minut tälläisenä ja jaksaa aina välillä kuunnella muutaman mietteen, niin hyvä niin. Hän joutuu kestämään kaikkein omituisimmatkin oireeni. Tänne sitten kirjaan sen mikä on vaivannut eniten, pisimpään tai muuten vaan. Vaimo saa toimia sensuurina ja osin myös kustannustoimittajana. Jokainen, ken uskaltaa, saa katsoa.  Valitusoikeutta ei ole, tosin saattavat moiset tekstit aiheuttaa teille jopa laksatiivisia oireita. Minä vain tyhjennän päätäni, älkää te siitä välittäkö liikoja.

Money talk's

Raha. Markkinavoimat. Kasvu. Näitä kuulee liikaa. Näillä meidät kaikki määritellään. Osaksi järjestelmää. Hienoa kun omat jutut alkavat kuullostaa kunnon punikki-jupinalta. Mutta ei voi mitään, markkinatalous ahdistaa aika isolla kädellä. Ehkä kasvatuksessa minuun rojahti pikku annos kommunistia, joten ajatuksilleen ei mitään varmaan voi.

Viime viikolla, kun maailman tilanne taas näytti medioissa todella huolestuttavalta, mietin kuinka pitkälle ihminen voi mennä ahneudessaan. Annetaan koko maanosan mieluummin kaatua, kun annettaisiin periksi ja lopetettaisiin omaan taskuun rahan syytäminen. Valitettavasti nykypäivien poliitikoista saa ainoastaan silmiin kuvan läpeensä korruptoituneesta ja omien etujensa tavoitteluun keskittyvästä yksilötä. Puhutaan ympäripyöreitä asioita kameroille, samalla kun toinen käsi hämmentää omia ja kavereiden asioita kuosiin yhteiskunnan varoin.

Markkinatalouden säännöt ovat vääristyneet samalla vauhdilla poliitikkojen kierouden kanssa. Suorittavan portaan jaksamisella ei ole mitään merkitystä, koneen osat ovat korvattavissa uusilla entisten vaurioituessa. Kärjistetysti voisi ajatella orjuuden ajan palanneen työelämään. Työnantaja, osakkeenomistaja, määrittää rajat, joiden puitteissa palkollisen on toimitava. Tiedän, täysin normaalia. Mutta sittenpä joku vuosi liikevoiton määrä ei jatkakaan kasvua, vaan pysyy samassa kuin edellisenä vuonna. Ja sen jälkeen käyntiin laitetaan YT-kierros. Heikoin lenkki saa mennä. Työmäärä ei vähene, mutta sama se. Kyllä te sen teette, ettei käy kuten saneeratulle toverille. Ja kukapa siinä uskaltaa vastaan väittää, leipä on kiinni näissä töissä. Ja jälleen seuraavana vuonna voiton kasvu jatkuu, ketään ei palkata tilalle eikä kenelläkään palkka nouse. Ainoastaan osingot kasvavat, toisilla lisääntyy kurjuus.

Median vastuu taloudesta on myöskin suhteellisen arveluttava. Kenen pussiin rahat saadaan lietsomalla joukkohysteriaa tulevasta taantumasta? Kuka hyötyy, että ihmisiä pelotellaan? Rahan määrä maailmassa ei vähene, mutta jonnekin rahat tässäkin "kriisissä" katoaa. Joku sopivasti korttinsa pelannut ja markkinoita manipuloinut kaapii ne itselleen, eikä kukaan voi asialle mitään. Normaali kansa ei uskalla, eikä valtioiden ja yritysten johto halua. Pidetään alamaiset ruodussa. Joka nousee meitä vastaan, maksaa siitä elämällään.

Ystävän laulu

Minne olette menneet, rakkaat ystävät? Kaikki vanhat kaverit, kadonneet. Mihin katositte? Ja miksi? Pelkäättekö te minua? Milloin minä muutuin? Vai muutuitteko te? Muuttuiko mikään? Ehkä esitän vain turhia kysymyksiä itsestään selviin vastauksiin. Kohtalo oli selvillä jo kauan.

Ehkä meille kävi perinteisesti, kasvoimme erilleen. Elämä kuljetti eri suuntiin ja teimme valintamme. Jokainen valitsi suuntansa, jotka poikkesivat enemmän tai vähemmän toisistaan. Osa muutti ja osa muuttui. Valinnoista johtuen erkanimme. Lopulta liian kauas. Välimatkaa oli tullut liikaa, takaisin paluuta ei ollut.

Minä valitsin perheen. Syntyi lapsi. Toinen. Kolmas. Neljäs. Suurperhe. Aikaani ei riittänyt teille tarpeeksi. Tai ehkä pelkäsitte lapsia, ette osanneet suhtautua. Minut tunsitte, mutta olin jakautunut. Tupa oli täynnä pieniä klooneja minusta, joiden jutuista sai vielä vähemmän selkoa kun minun tarinoistani.

Osalle ura oli kaikki kaikessa. Oli hienoa olla jotain. Oli saatava kokemuksia, kaikesta. Tavallisesta tuli todella tylsää. Elämä ei ole mitään, jos ei koko ajan tunnu joltain. Tottahan se toki on, tavallaan. Minulla on normaali päivätyö, vähän harrastuksia, en juuri käy missään. Nautintoa tuo hyvä ruoka, maistuvaa katsottavaa televisiosta ja perhe. Kunnon hikiliikunta on myös mahtavaa. Mutta olen liian tylsä, harrastukseni eivät räjäytä mieltä, en kokkaa gourmeeta enkä matkaa maailman ääriin. BORING!

Juhliminen ei kiinnostanut. Sekin karkoitti muutamia. Krapula oli tarpeeksi suuri pelon aihe mukaavuuden haluiselle minulle. Alkoholi ei ole koskaan tuottanut nautintoa, ja krapulan iän mukanaan tuoma moninkertaistuminen vei juopottelulta viimeisenkin terän. Ja mitäpä minä ravintolassa, minulla on jo kotona lähes kaikkea. Aloin uskomaan krapulakeijuun.

Lopulta meillä ei enää ollut puhuttavaa. Minä en osannut kommentoida kännisekoiluja, matkoja, hienoja seminaareja. En tiennyt uusimpia hittejä, en ollut katsonut uusia leffoja, enkä liioin ollut maistanut hanhenmaksaa. Hienoista viineistä puhumattakaan. Olin ollut vain isä ja puoliso, seurannut lasteni kasvua, siinä sivussa olin hommanut oman kodin. En ollut keskittynyt vain itseeni tai ystäviini. Olin katsonut uusimman Pikku Kakkosen, olin mestari antamaan neuvoja sairaan lapsen hoitoon tai tila-auton pakkaamisen. Mutta vanhat kaverit, heille en osannut sanoa juuri mitään.

No, ehkä hieman kärjistin. Kaikki he ovat lähellä, Facebookissa. Smalltalkkia silloin tällöin, pari tykkäämistä. Mutta todellista keskustelua ei koskaan. Muutama todellinen ystävä jäi ja monta uutta on tullut tilalle. Mutta kaipaan teitä silti, ei meidän olisi tarvinnut erota näin.

Blogin blokkaaja

Keskustelin blogin kirjoittamisesta tuttavan kanssa. Mainittuani että itsekkin olen yrittämässä jotain rustata, sain kohdata valtaisan blogi-tietoiskun. Annoin itselleni kertoa, että on muodikasta blogata. Olin ymmälläni. Tuo muoti-ilmiö on mennyt täysin ohi silmieni, tai sitten olen vain tyhmä. Jälkimmäinen lienee uskottavampaa. Siis toki olen kuullut monen blogaavan; Julkkisten, turhien julkkisten ja wannabe-julkkisten, mutta että kaikkien. Joten, asiaan oli paneuduttava.

Ehkä jopa häpeäkseni täytyy tunnustaa, koskaan en ole tarkoituksella blogia lukenut. Kun itse aloitin kirjoittelemaan tätä mielenpuhdistus-soikkoani, havaitsin lukeneeni kymmeniä blogeja. Tai no blogeja ja blogeja, joskus niitä kutsuttiin kolumneiksi. Nykyinen informaatiotekniikan aikakausi on kääntänyt ne blogimaiseen formaattiin, vaikka minulle ne ovat aina kolumneja. Tosin blogin määritelmähän on sumentunut kattamaan alleen jo lähes kaiken.

Jokainen ihminen vauvasta vaariin vääntää blogia. Kelle Facebookista on kasvanut blogimainen tuntojen ja olotilojen tulkki kaikkine tilapäivityksineen. Sinne kirjoitettaan kaikki tapahtumat aamuisesta vessareissusta avioeroon asti. Toinen taas kirjoittaa facebookiin kahvin keitostaan; En jaksa selittää, jos kiinnostaa, kato blogi. Ja sieltähän löytyy yksityiskohtainen selonteko kuvineen, sisältöineen ja jopa asiantuntija haastatteluineen. Jossain taasen Irmeli 10v. kertoo elämänsä rakkauden jättäneen hänet ja näin ollen ainoan syyn jatkaa kurjaa eloa kadonneen. Unohtamattakaan Isoukki Ruunarin verkkokalastukseen ja sushiresepteihin paneutuvaa blogia.

Ehkä tämä runsaudenpula aiheuttaa minussa blogiähkyn. Kaikki teksti mitä näkyy silmiin, on jonkunlaista blogia, aiheuttaen minulle yliannostuksen ja blogi-turtuman. Jokainen haluaa tiedottaa oman elämänsä kaikille ollakseen tarpeellisia ja muodikkaita. Huutavat: Nähkää minut! Jotta jaksaisin paneutua tekstiin siinä täytyisi olla todellinen särmä, jotain mitä nykyään harvoin löytää. Ehkä blogibuumi alkaa pian hellittämään ja terävän kriittinen kolumni saa takaisin tyttönimensä.

Ai miksikö minä sitten kirjoitan? Joko olen wannabe-julkkis, haluan turruttaa ihmiskunnan aivot tai sitten vain huudan yöhön: NÄHKÄÄ MINUT!!!

Lapset, lapset.

Vanhempana oleminen pistää miettimään, osaako lapsensa kasvattaa oikein. Saati ollenkaan. Nykymittapuun mukaan suurperheellisenä lienee mahdollista tehdä suurtakin vahinkoa omalla kasvatuksellaan, tai sen puutteella. Mutta mistäs sen tietää tekeekö oikein? Onko siihen hommaan olemassa oma niksi-pirkka, joka kertoo miten toimia. Vai katsotaanko sitä salaa verhon raosta mitä naapuri tekee ja matkitaan sitten kuin apina, jonka lajitoveri osasi rikkoa kookospähkinän.

Tänään töistä tultuani odotti kotona suhteellisen normaali tilanne, lapset leikkivät, vaimo siivoaa keittiötä ja vauva karjuu. Ai niin, ja esiteini 7v. istuu jäähypenkillä. Oli kuulemma ollut koulumatkalla skismaa toverin kanssa, josta opettaja oli pitänyt keskustelut. Eihän siinä mitään, toki lapset keskenään kinaavat, mutta sillä hetkellä huomasin. Jo toisen kerran kuluvana syksynä minulle oli valehdeltu, oman lapsen toimesta. Kotona kerrottiin kaverin haukkuneen ja kun kysyttiin teitkö itse mitään, tuli todella selkeä vastaus: Minä en oo tehny mittään. Ja isku vasten kasvoja tuli töistä tultuani. Totuus oli taas jotenkin päässyt unohtumaan.

Asia keskusteltiin jälkeläisen kanssa selväksi, ja teroitin hänen mieleensä että valehteleminen ja vanhemmilta asioiden salaaminen loppuu nyt. Ripityksen jälkeisessä tilassa saimme lupauksen, ettei kumpikaan tule toistumaan ja käytös muutenkin tulee parantumaan. Asiahan oli tietenkin sovittu, pieniä lisä rangaistuksia myöten, mutta toiminko oikein. Hermostuin. Korotin ääntän. Ja aloin miettimään. Tietävätkö vanhemmat totuuden lastensa teoista? Tai paremminkin, mikä on vialla jos eivät? Millä saisi poistettua maailmasta väliinpitämättömyyden? Rakastamalla, välittämällä ja kasvattamalla, päivä kerrallaan.