Blogin blokkaaja

Keskustelin blogin kirjoittamisesta tuttavan kanssa. Mainittuani että itsekkin olen yrittämässä jotain rustata, sain kohdata valtaisan blogi-tietoiskun. Annoin itselleni kertoa, että on muodikasta blogata. Olin ymmälläni. Tuo muoti-ilmiö on mennyt täysin ohi silmieni, tai sitten olen vain tyhmä. Jälkimmäinen lienee uskottavampaa. Siis toki olen kuullut monen blogaavan; Julkkisten, turhien julkkisten ja wannabe-julkkisten, mutta että kaikkien. Joten, asiaan oli paneuduttava.

Ehkä jopa häpeäkseni täytyy tunnustaa, koskaan en ole tarkoituksella blogia lukenut. Kun itse aloitin kirjoittelemaan tätä mielenpuhdistus-soikkoani, havaitsin lukeneeni kymmeniä blogeja. Tai no blogeja ja blogeja, joskus niitä kutsuttiin kolumneiksi. Nykyinen informaatiotekniikan aikakausi on kääntänyt ne blogimaiseen formaattiin, vaikka minulle ne ovat aina kolumneja. Tosin blogin määritelmähän on sumentunut kattamaan alleen jo lähes kaiken.

Jokainen ihminen vauvasta vaariin vääntää blogia. Kelle Facebookista on kasvanut blogimainen tuntojen ja olotilojen tulkki kaikkine tilapäivityksineen. Sinne kirjoitettaan kaikki tapahtumat aamuisesta vessareissusta avioeroon asti. Toinen taas kirjoittaa facebookiin kahvin keitostaan; En jaksa selittää, jos kiinnostaa, kato blogi. Ja sieltähän löytyy yksityiskohtainen selonteko kuvineen, sisältöineen ja jopa asiantuntija haastatteluineen. Jossain taasen Irmeli 10v. kertoo elämänsä rakkauden jättäneen hänet ja näin ollen ainoan syyn jatkaa kurjaa eloa kadonneen. Unohtamattakaan Isoukki Ruunarin verkkokalastukseen ja sushiresepteihin paneutuvaa blogia.

Ehkä tämä runsaudenpula aiheuttaa minussa blogiähkyn. Kaikki teksti mitä näkyy silmiin, on jonkunlaista blogia, aiheuttaen minulle yliannostuksen ja blogi-turtuman. Jokainen haluaa tiedottaa oman elämänsä kaikille ollakseen tarpeellisia ja muodikkaita. Huutavat: Nähkää minut! Jotta jaksaisin paneutua tekstiin siinä täytyisi olla todellinen särmä, jotain mitä nykyään harvoin löytää. Ehkä blogibuumi alkaa pian hellittämään ja terävän kriittinen kolumni saa takaisin tyttönimensä.

Ai miksikö minä sitten kirjoitan? Joko olen wannabe-julkkis, haluan turruttaa ihmiskunnan aivot tai sitten vain huudan yöhön: NÄHKÄÄ MINUT!!!

Lapset, lapset.

Vanhempana oleminen pistää miettimään, osaako lapsensa kasvattaa oikein. Saati ollenkaan. Nykymittapuun mukaan suurperheellisenä lienee mahdollista tehdä suurtakin vahinkoa omalla kasvatuksellaan, tai sen puutteella. Mutta mistäs sen tietää tekeekö oikein? Onko siihen hommaan olemassa oma niksi-pirkka, joka kertoo miten toimia. Vai katsotaanko sitä salaa verhon raosta mitä naapuri tekee ja matkitaan sitten kuin apina, jonka lajitoveri osasi rikkoa kookospähkinän.

Tänään töistä tultuani odotti kotona suhteellisen normaali tilanne, lapset leikkivät, vaimo siivoaa keittiötä ja vauva karjuu. Ai niin, ja esiteini 7v. istuu jäähypenkillä. Oli kuulemma ollut koulumatkalla skismaa toverin kanssa, josta opettaja oli pitänyt keskustelut. Eihän siinä mitään, toki lapset keskenään kinaavat, mutta sillä hetkellä huomasin. Jo toisen kerran kuluvana syksynä minulle oli valehdeltu, oman lapsen toimesta. Kotona kerrottiin kaverin haukkuneen ja kun kysyttiin teitkö itse mitään, tuli todella selkeä vastaus: Minä en oo tehny mittään. Ja isku vasten kasvoja tuli töistä tultuani. Totuus oli taas jotenkin päässyt unohtumaan.

Asia keskusteltiin jälkeläisen kanssa selväksi, ja teroitin hänen mieleensä että valehteleminen ja vanhemmilta asioiden salaaminen loppuu nyt. Ripityksen jälkeisessä tilassa saimme lupauksen, ettei kumpikaan tule toistumaan ja käytös muutenkin tulee parantumaan. Asiahan oli tietenkin sovittu, pieniä lisä rangaistuksia myöten, mutta toiminko oikein. Hermostuin. Korotin ääntän. Ja aloin miettimään. Tietävätkö vanhemmat totuuden lastensa teoista? Tai paremminkin, mikä on vialla jos eivät? Millä saisi poistettua maailmasta väliinpitämättömyyden? Rakastamalla, välittämällä ja kasvattamalla, päivä kerrallaan.