Vanhempana oleminen pistää miettimään, osaako lapsensa kasvattaa oikein. Saati ollenkaan. Nykymittapuun mukaan suurperheellisenä lienee mahdollista tehdä suurtakin vahinkoa omalla kasvatuksellaan, tai sen puutteella. Mutta mistäs sen tietää tekeekö oikein? Onko siihen hommaan olemassa oma niksi-pirkka, joka kertoo miten toimia. Vai katsotaanko sitä salaa verhon raosta mitä naapuri tekee ja matkitaan sitten kuin apina, jonka lajitoveri osasi rikkoa kookospähkinän.
Tänään töistä tultuani odotti kotona suhteellisen normaali tilanne, lapset leikkivät, vaimo siivoaa keittiötä ja vauva karjuu. Ai niin, ja esiteini 7v. istuu jäähypenkillä. Oli kuulemma ollut koulumatkalla skismaa toverin kanssa, josta opettaja oli pitänyt keskustelut. Eihän siinä mitään, toki lapset keskenään kinaavat, mutta sillä hetkellä huomasin. Jo toisen kerran kuluvana syksynä minulle oli valehdeltu, oman lapsen toimesta. Kotona kerrottiin kaverin haukkuneen ja kun kysyttiin teitkö itse mitään, tuli todella selkeä vastaus: Minä en oo tehny mittään. Ja isku vasten kasvoja tuli töistä tultuani. Totuus oli taas jotenkin päässyt unohtumaan.
Asia keskusteltiin jälkeläisen kanssa selväksi, ja teroitin hänen mieleensä että valehteleminen ja vanhemmilta asioiden salaaminen loppuu nyt. Ripityksen jälkeisessä tilassa saimme lupauksen, ettei kumpikaan tule toistumaan ja käytös muutenkin tulee parantumaan. Asiahan oli tietenkin sovittu, pieniä lisä rangaistuksia myöten, mutta toiminko oikein. Hermostuin. Korotin ääntän. Ja aloin miettimään. Tietävätkö vanhemmat totuuden lastensa teoista? Tai paremminkin, mikä on vialla jos eivät? Millä saisi poistettua maailmasta väliinpitämättömyyden? Rakastamalla, välittämällä ja kasvattamalla, päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti