Eräänlainen uskontunnustus

Tässä päivänä eräänä, kävin keskustelun uskonnoista ja uskomisesta. Työtoverilleni tuli ilmi minun uskonnollinen kanta, vakaumuksellinen kiihkodarwinisti, taittuen voimallisesti ateismiin. Hän oli hämmästynyt, kun kerroin ettei lapsiani ole kastettu, ettei kirkollisesti ja uskonnolliset asiat ole tärkeitä ja että pidän moisia asioita melkolailla hölynpölynä. Tietysti asiaa en välttämättä kyseisenä lounashetkenä ilmaissut kovinkaan hienovaraisesti, mutta se on vain minun mielipide. Ei siitä tarvitse pahastua. Jokainen saa minun puolesta uskoa mihin itse haluaa, kunhan ei ala omia uskomuksiaan tuputtaa muille ainoana totuutena.

Naapurustossani asuu uskonnollisesti monisävyistä väkeä. Itseni kaltaisia totaalikieltäytyjiäkin löytyy, mutta toisaalta myös aivan toista ääripäätä. Vaikka omat mielipiteeni ovat mitä ovat, kiehtoo myös toinen ääripää jotenkin. Heidän uskonsa asioihin on lähestulkoon päinvastainen kuin omani, mutta mikä ero meissä oikeasti on? Kasvatuksellinen? Geneettinen? Vaiko ainoastaan teologinen? Mahdotonta sanoa.
En missään nimessä tarkoita, että heidän tapansa ja uskonsa olisi väärin, en toki. Haluaisin vain asettua hetkeksi heidän asemaansa ja tietää miksi asiat ovat näin. Olla kärpäsenä katossa, seurata mitä eromme ovat. Ehkä minun täytyy alkaa esittämään uskonnollisesti herännyttä, käännynnäistä.

Parasta kuitenkin jatkaa pohdintojani saman kaavan mukaan kuin nykyään. Mainitsemani käytös saattaisi vaikuttaa naapurisopuun, kun kerron vain tehneeni empiiristä tutkimusta uskontojen taipumuksista. Voisi olla suurta vaikutusta naapurien tervehtimisintoon.
Nykyisin mietin esimerkiksi miksi tarvitsevat jumalan? Lähestulkoon kaikki raamatusta tutut jumalan teot ja muut erimerkitykset tiedän, mutta miksi jotkut uskovat niihin palavasti. Ehkä se perinteinen Jumalaan turvaaminen hädän ja  epätoivon hetkellä on syy. Tai tahto selittää miksi kaikki on, kaikki mitä ei voi ymmärtää. Mysteeriksi jäänee nämä asiat iäksi.

Omina onnettomina ja epätoivoisina hetkinä pyrin turvaamaan itseeni. Ajattelen että kaikesta voi selvitä. Mikään tuska ei kestä loputtomiin. Mutta olenko silloin itseni Jumala?
Taivaasta ja Helvetistä olen omat pohdintani tehnyt. Iänkaikkinen, kuoleman jälkeinen, elämä tuntuu illuusiolta. On vaikea käsittää asioita, joita ei ole voitu todeksi todistaa. Joten, ehkäpä rakennamme Taivaan ja Helvetin elinaikanamme maan päälle. Toimimme jokainen itsemme Vapahtajana ja Belsebubina omien tekojemme kautta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Asiat, joista saamme omantunnon tuskia, surua ja pahaa mieltä, kääntävät suuntaa Manalaan. Toisaalta, iloa ja onnea tuottamalla ja jakamalla, saat maan päällisen taivaan. Jokainen päivä voi olla kumpaakin, mutta loppua kohden toinen olotila voimistuu, riippuen tekojesi summasta. Kai tämäkin voi olla yksi tulkinta suurista asioista. Oikeaksi tätäkään kantaa ei voida koskaan todistaa, ehkä vain pieneksi uskonnon yritelmäksi.

Totuutta, saati oikeaa tietä, ei tulla koskaan selvittämään. Moiset kun ovat vain niin vaikeita. Näissä asioissa eiole olemassa väärää totuutta tai väärää uskoa. Tehköön jokainen teoillaan ja mielipiteillään itselleen elämän, josta voi nauttia. Jumalana, Jumalan kanssa tai Jumalalle.

Odottakaa hetki, lokeroimme teidät pienen hetken kuluttua.

Miten ihmiset jaottelevat muut ihmiset? Koska sehän on meille aivan normaalia käytöstä, mitäpä sitä kieltämään. Kaikki tapaamamme ihmiset tulee ilmeisesti lokeroida johonkin tiettyyn ryhmään, jotta voimme päättää, mitä hänestä ajattella ja kuinka häneen suhtautua. Tässä kohtaa törmäämme siihen paljon puhuttuun ensivaikutelmaan. Itsekkin syyllistyn tähän samaan, sanotaanko nyt vaikka virheeseen, jokapäiväisessä toiminnassani. Lokeroin ihmiset tahtomattani erilaisiin ryhmiin, joista toiseen siirtyminen vaatii joskus suuriakin ponnistuksia, toisinaan taasen ei juuri mitään. Hupsista heijaa, äkkiä löytää Kyösti itsensä epämiellyttävien osastolta, vaikka oikeasti onkin mitä mainioin veikkonen. Miksi, oi miksi, toimimme näin umpimielisesti?

Jaottelu johtunee osin tarpeestamme saada omalle itsellemme jokin arvoasema yhteisössä, ellei jopa koko maailmassa. Muita ihmisiä peilataan omaan kuvaan ja tarkistetaan oma asema tarkkailtavaan nähden. Tarve tuntea itsensä arvokkaammaksi kuin muut voi olla osalle syy, osa tarvinnee jumalkuvan kumartaakseen ja palvellakseen. Syitä on luultavasti äärettömiä. Maailmankuvastahan osa saattaa jopa muodostua meidän kaikkien huomaamattamme rakentamien näkymättömien ja tiedostamattomien hierarkia-asteiden mukaan. Jälleen kerran törmää tuttuun lauseeseen; Kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan.

Tätä lokerointia mietittyäni, jälleen kerran liikaa, tunsin jonkinlaista pettymystä ja surua. Miksi lokeroida kaikki? Miksi antaa sen julmetun ensivaikutelman tulla, ja pilata monta hyvää ihmissuhdetta. Kun ihmistä, siis ihan ketä tahansa, alkaa syvemmin miettiä, törmää muutamaan faktaan. Jokainen meistä syö. Juo. Ajattelee. Puhuu. Kävelee. Nämäkö on ne syyt miksi olemme eriarvoisia? Vai onko se ulkonäkö tai vaatetus? Itsevarmuus tai sen puute? Nekö paikan lokeroissa määrä? No nehän ne, yhdistettynä moniin muihin pieniin, jopa mitättömiin, seikkoihin. Niiden perusteellahan se päätetään, onko Kyösti kusipää.

Kaikki hengitämme samaa ilmaa. Kaikki tuotamme samankaltaisen lämpimän ulosteen. Kaikki olemme yhtä huonoja hengittämään veden alla. Eli toisin sanoen, pohjimmiltamme olemme kaikki samanlaisia ihmisiä, kaikilta löytyy samat perustarpeet. Joten ehkä kannattaa uhrata Kyöstiinkin muutama minuutti, saattaa paljastua Kyöstin oikea luonne. Ei kannata sen alastomuuden häiritä Kyöstin kohdallakaan. Ja muutenkin, muista se, ettet sinäkään ole maailman tärkein ihminen. Sinäkin olet vain ja ainoastaan ihminen, niinkuin me muutkin. Koeta elää sen faktan kanssa, äläkä lokeroi turhia.

Ajattelija

Mietin usein mietinkö liikaa? Huomaan istuvani sohvalla, tuijottavani tyhjyyteen, miettien liian vaikeita ajatuksia. Autolla ajaessani saatan ohittaa monta kilometriä istuen aivojeni takapenkillä pohtien turhuuksia. Saunoessa mieli lentää pilvien tuolla puolen, pohtien loputtomia kysymyksiä. Mutta miksi? Miksi vaivata päätään omituisilla asioilla? Eikö olisi helpompaa vain olla, mennä mahtavan virran mukana. Elää vain osana karjaa ja tehdä kaikki usvassa kyseenalaistamatta mitään.

Suurin osa ajatuksista vain on. Niillä ei ole merkitystä vaikka pohtisin jotain pitkäänkin. Haluan kai antaa aivoille ruokaa, asioita, joita ruotia pitkin päivää. Arkipäiväisiä juttuja, maailman politiikkaa, uskontoa, urheilua. Pyörii päässä kulttuurinkin saralta kulmia joita oikoa. Omassa elämässä saattaa olla pulma, joka ei olekkaan pulma, vain sellaiseksi mielletty. Ja lopulta ne taas katoavat sinne mistä ovat tulleetkin, harmaan alueen kätköihin, unholaan. Ja kenties vuoden tai viiden kuluttua jotkin niistä nousevat takaisin. Osana kiertokulkua.

Pohtivatko kaikki yhtä paljon? En pidä itseäni mitenkään erikoisena, normaali työssä käyvä perheen isä, varustettu suhteellisen normaalilla aivokapasiteetillä. No, ainoastaan suhteellisen laaja-alainen ja erikoinen huumori poikkeaa massasta. Tartun luultavasti liikaa yksityiskohtiin, jotka ovat omasta mielestäni väärin ja haluan ne korjata. Aivan kuin maailma muuttuisi niiltä osin jotenkin paremmaksi, vaikkakin suurin osa ajatuksista on jo jossain esitetty. Mutta ilmeisesti ei ole elämässä tarpeeksi tekemistä, pitää vaivata päätä, ettei ala pää vaivata omilla keksinnöillään. Pitää mielen virkeänä ja pakkopaidan poissa hartioilta.

Osa syynä blogin tapaiselleni on juuri kyseinen miettimis-pakkoni. Ajattelin, taas, että olisi joku foorumi, minne pään sisäisen mössön saisi purettua. Kielellisesti yritän kirjoittaa niin hyvin kuin osaa, jotkut osat kieliopista lienevät päässeet hukkumaan sinne ajatusten virtaan. Tarkoituksena ei ollut tehdä blogista tämän julkisempaa, en ajatellut kertoa blogista julkisesti. Kunhan vain saa kirjoittaa.

Tärkein foorumi pään sisäiselle ajatusmyrskylle olen minä itse. Jos voin elää itseni kanssa, kera omien ajatusten, olen tyytyväinen. Usein ajatuksissa voi viettaa rattoisia hetkiä. Toisena tulee vaimo. Jos hän sulattaa minut tälläisenä ja jaksaa aina välillä kuunnella muutaman mietteen, niin hyvä niin. Hän joutuu kestämään kaikkein omituisimmatkin oireeni. Tänne sitten kirjaan sen mikä on vaivannut eniten, pisimpään tai muuten vaan. Vaimo saa toimia sensuurina ja osin myös kustannustoimittajana. Jokainen, ken uskaltaa, saa katsoa.  Valitusoikeutta ei ole, tosin saattavat moiset tekstit aiheuttaa teille jopa laksatiivisia oireita. Minä vain tyhjennän päätäni, älkää te siitä välittäkö liikoja.

Money talk's

Raha. Markkinavoimat. Kasvu. Näitä kuulee liikaa. Näillä meidät kaikki määritellään. Osaksi järjestelmää. Hienoa kun omat jutut alkavat kuullostaa kunnon punikki-jupinalta. Mutta ei voi mitään, markkinatalous ahdistaa aika isolla kädellä. Ehkä kasvatuksessa minuun rojahti pikku annos kommunistia, joten ajatuksilleen ei mitään varmaan voi.

Viime viikolla, kun maailman tilanne taas näytti medioissa todella huolestuttavalta, mietin kuinka pitkälle ihminen voi mennä ahneudessaan. Annetaan koko maanosan mieluummin kaatua, kun annettaisiin periksi ja lopetettaisiin omaan taskuun rahan syytäminen. Valitettavasti nykypäivien poliitikoista saa ainoastaan silmiin kuvan läpeensä korruptoituneesta ja omien etujensa tavoitteluun keskittyvästä yksilötä. Puhutaan ympäripyöreitä asioita kameroille, samalla kun toinen käsi hämmentää omia ja kavereiden asioita kuosiin yhteiskunnan varoin.

Markkinatalouden säännöt ovat vääristyneet samalla vauhdilla poliitikkojen kierouden kanssa. Suorittavan portaan jaksamisella ei ole mitään merkitystä, koneen osat ovat korvattavissa uusilla entisten vaurioituessa. Kärjistetysti voisi ajatella orjuuden ajan palanneen työelämään. Työnantaja, osakkeenomistaja, määrittää rajat, joiden puitteissa palkollisen on toimitava. Tiedän, täysin normaalia. Mutta sittenpä joku vuosi liikevoiton määrä ei jatkakaan kasvua, vaan pysyy samassa kuin edellisenä vuonna. Ja sen jälkeen käyntiin laitetaan YT-kierros. Heikoin lenkki saa mennä. Työmäärä ei vähene, mutta sama se. Kyllä te sen teette, ettei käy kuten saneeratulle toverille. Ja kukapa siinä uskaltaa vastaan väittää, leipä on kiinni näissä töissä. Ja jälleen seuraavana vuonna voiton kasvu jatkuu, ketään ei palkata tilalle eikä kenelläkään palkka nouse. Ainoastaan osingot kasvavat, toisilla lisääntyy kurjuus.

Median vastuu taloudesta on myöskin suhteellisen arveluttava. Kenen pussiin rahat saadaan lietsomalla joukkohysteriaa tulevasta taantumasta? Kuka hyötyy, että ihmisiä pelotellaan? Rahan määrä maailmassa ei vähene, mutta jonnekin rahat tässäkin "kriisissä" katoaa. Joku sopivasti korttinsa pelannut ja markkinoita manipuloinut kaapii ne itselleen, eikä kukaan voi asialle mitään. Normaali kansa ei uskalla, eikä valtioiden ja yritysten johto halua. Pidetään alamaiset ruodussa. Joka nousee meitä vastaan, maksaa siitä elämällään.

Ystävän laulu

Minne olette menneet, rakkaat ystävät? Kaikki vanhat kaverit, kadonneet. Mihin katositte? Ja miksi? Pelkäättekö te minua? Milloin minä muutuin? Vai muutuitteko te? Muuttuiko mikään? Ehkä esitän vain turhia kysymyksiä itsestään selviin vastauksiin. Kohtalo oli selvillä jo kauan.

Ehkä meille kävi perinteisesti, kasvoimme erilleen. Elämä kuljetti eri suuntiin ja teimme valintamme. Jokainen valitsi suuntansa, jotka poikkesivat enemmän tai vähemmän toisistaan. Osa muutti ja osa muuttui. Valinnoista johtuen erkanimme. Lopulta liian kauas. Välimatkaa oli tullut liikaa, takaisin paluuta ei ollut.

Minä valitsin perheen. Syntyi lapsi. Toinen. Kolmas. Neljäs. Suurperhe. Aikaani ei riittänyt teille tarpeeksi. Tai ehkä pelkäsitte lapsia, ette osanneet suhtautua. Minut tunsitte, mutta olin jakautunut. Tupa oli täynnä pieniä klooneja minusta, joiden jutuista sai vielä vähemmän selkoa kun minun tarinoistani.

Osalle ura oli kaikki kaikessa. Oli hienoa olla jotain. Oli saatava kokemuksia, kaikesta. Tavallisesta tuli todella tylsää. Elämä ei ole mitään, jos ei koko ajan tunnu joltain. Tottahan se toki on, tavallaan. Minulla on normaali päivätyö, vähän harrastuksia, en juuri käy missään. Nautintoa tuo hyvä ruoka, maistuvaa katsottavaa televisiosta ja perhe. Kunnon hikiliikunta on myös mahtavaa. Mutta olen liian tylsä, harrastukseni eivät räjäytä mieltä, en kokkaa gourmeeta enkä matkaa maailman ääriin. BORING!

Juhliminen ei kiinnostanut. Sekin karkoitti muutamia. Krapula oli tarpeeksi suuri pelon aihe mukaavuuden haluiselle minulle. Alkoholi ei ole koskaan tuottanut nautintoa, ja krapulan iän mukanaan tuoma moninkertaistuminen vei juopottelulta viimeisenkin terän. Ja mitäpä minä ravintolassa, minulla on jo kotona lähes kaikkea. Aloin uskomaan krapulakeijuun.

Lopulta meillä ei enää ollut puhuttavaa. Minä en osannut kommentoida kännisekoiluja, matkoja, hienoja seminaareja. En tiennyt uusimpia hittejä, en ollut katsonut uusia leffoja, enkä liioin ollut maistanut hanhenmaksaa. Hienoista viineistä puhumattakaan. Olin ollut vain isä ja puoliso, seurannut lasteni kasvua, siinä sivussa olin hommanut oman kodin. En ollut keskittynyt vain itseeni tai ystäviini. Olin katsonut uusimman Pikku Kakkosen, olin mestari antamaan neuvoja sairaan lapsen hoitoon tai tila-auton pakkaamisen. Mutta vanhat kaverit, heille en osannut sanoa juuri mitään.

No, ehkä hieman kärjistin. Kaikki he ovat lähellä, Facebookissa. Smalltalkkia silloin tällöin, pari tykkäämistä. Mutta todellista keskustelua ei koskaan. Muutama todellinen ystävä jäi ja monta uutta on tullut tilalle. Mutta kaipaan teitä silti, ei meidän olisi tarvinnut erota näin.