Mietin usein mietinkö liikaa? Huomaan istuvani sohvalla, tuijottavani tyhjyyteen, miettien liian vaikeita ajatuksia. Autolla ajaessani saatan ohittaa monta kilometriä istuen aivojeni takapenkillä pohtien turhuuksia. Saunoessa mieli lentää pilvien tuolla puolen, pohtien loputtomia kysymyksiä. Mutta miksi? Miksi vaivata päätään omituisilla asioilla? Eikö olisi helpompaa vain olla, mennä mahtavan virran mukana. Elää vain osana karjaa ja tehdä kaikki usvassa kyseenalaistamatta mitään.
Suurin osa ajatuksista vain on. Niillä ei ole merkitystä vaikka pohtisin jotain pitkäänkin. Haluan kai antaa aivoille ruokaa, asioita, joita ruotia pitkin päivää. Arkipäiväisiä juttuja, maailman politiikkaa, uskontoa, urheilua. Pyörii päässä kulttuurinkin saralta kulmia joita oikoa. Omassa elämässä saattaa olla pulma, joka ei olekkaan pulma, vain sellaiseksi mielletty. Ja lopulta ne taas katoavat sinne mistä ovat tulleetkin, harmaan alueen kätköihin, unholaan. Ja kenties vuoden tai viiden kuluttua jotkin niistä nousevat takaisin. Osana kiertokulkua.
Pohtivatko kaikki yhtä paljon? En pidä itseäni mitenkään erikoisena, normaali työssä käyvä perheen isä, varustettu suhteellisen normaalilla aivokapasiteetillä. No, ainoastaan suhteellisen laaja-alainen ja erikoinen huumori poikkeaa massasta. Tartun luultavasti liikaa yksityiskohtiin, jotka ovat omasta mielestäni väärin ja haluan ne korjata. Aivan kuin maailma muuttuisi niiltä osin jotenkin paremmaksi, vaikkakin suurin osa ajatuksista on jo jossain esitetty. Mutta ilmeisesti ei ole elämässä tarpeeksi tekemistä, pitää vaivata päätä, ettei ala pää vaivata omilla keksinnöillään. Pitää mielen virkeänä ja pakkopaidan poissa hartioilta.
Osa syynä blogin tapaiselleni on juuri kyseinen miettimis-pakkoni. Ajattelin, taas, että olisi joku foorumi, minne pään sisäisen mössön saisi purettua. Kielellisesti yritän kirjoittaa niin hyvin kuin osaa, jotkut osat kieliopista lienevät päässeet hukkumaan sinne ajatusten virtaan. Tarkoituksena ei ollut tehdä blogista tämän julkisempaa, en ajatellut kertoa blogista julkisesti. Kunhan vain saa kirjoittaa.
Tärkein foorumi pään sisäiselle ajatusmyrskylle olen minä itse. Jos voin elää itseni kanssa, kera omien ajatusten, olen tyytyväinen. Usein ajatuksissa voi viettaa rattoisia hetkiä. Toisena tulee vaimo. Jos hän sulattaa minut tälläisenä ja jaksaa aina välillä kuunnella muutaman mietteen, niin hyvä niin. Hän joutuu kestämään kaikkein omituisimmatkin oireeni. Tänne sitten kirjaan sen mikä on vaivannut eniten, pisimpään tai muuten vaan. Vaimo saa toimia sensuurina ja osin myös kustannustoimittajana. Jokainen, ken uskaltaa, saa katsoa. Valitusoikeutta ei ole, tosin saattavat moiset tekstit aiheuttaa teille jopa laksatiivisia oireita. Minä vain tyhjennän päätäni, älkää te siitä välittäkö liikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti