Tässä päivänä eräänä, kävin keskustelun uskonnoista ja uskomisesta. Työtoverilleni tuli ilmi minun uskonnollinen kanta, vakaumuksellinen kiihkodarwinisti, taittuen voimallisesti ateismiin. Hän oli hämmästynyt, kun kerroin ettei lapsiani ole kastettu, ettei kirkollisesti ja uskonnolliset asiat ole tärkeitä ja että pidän moisia asioita melkolailla hölynpölynä. Tietysti asiaa en välttämättä kyseisenä lounashetkenä ilmaissut kovinkaan hienovaraisesti, mutta se on vain minun mielipide. Ei siitä tarvitse pahastua. Jokainen saa minun puolesta uskoa mihin itse haluaa, kunhan ei ala omia uskomuksiaan tuputtaa muille ainoana totuutena.
Naapurustossani asuu uskonnollisesti monisävyistä väkeä. Itseni kaltaisia totaalikieltäytyjiäkin löytyy, mutta toisaalta myös aivan toista ääripäätä. Vaikka omat mielipiteeni ovat mitä ovat, kiehtoo myös toinen ääripää jotenkin. Heidän uskonsa asioihin on lähestulkoon päinvastainen kuin omani, mutta mikä ero meissä oikeasti on? Kasvatuksellinen? Geneettinen? Vaiko ainoastaan teologinen? Mahdotonta sanoa.
En missään nimessä tarkoita, että heidän tapansa ja uskonsa olisi väärin, en toki. Haluaisin vain asettua hetkeksi heidän asemaansa ja tietää miksi asiat ovat näin. Olla kärpäsenä katossa, seurata mitä eromme ovat. Ehkä minun täytyy alkaa esittämään uskonnollisesti herännyttä, käännynnäistä.
Parasta kuitenkin jatkaa pohdintojani saman kaavan mukaan kuin nykyään. Mainitsemani käytös saattaisi vaikuttaa naapurisopuun, kun kerron vain tehneeni empiiristä tutkimusta uskontojen taipumuksista. Voisi olla suurta vaikutusta naapurien tervehtimisintoon.
Nykyisin mietin esimerkiksi miksi tarvitsevat jumalan? Lähestulkoon kaikki raamatusta tutut jumalan teot ja muut erimerkitykset tiedän, mutta miksi jotkut uskovat niihin palavasti. Ehkä se perinteinen Jumalaan turvaaminen hädän ja epätoivon hetkellä on syy. Tai tahto selittää miksi kaikki on, kaikki mitä ei voi ymmärtää. Mysteeriksi jäänee nämä asiat iäksi.
Omina onnettomina ja epätoivoisina hetkinä pyrin turvaamaan itseeni. Ajattelen että kaikesta voi selvitä. Mikään tuska ei kestä loputtomiin. Mutta olenko silloin itseni Jumala?
Taivaasta ja Helvetistä olen omat pohdintani tehnyt. Iänkaikkinen, kuoleman jälkeinen, elämä tuntuu illuusiolta. On vaikea käsittää asioita, joita ei ole voitu todeksi todistaa. Joten, ehkäpä rakennamme Taivaan ja Helvetin elinaikanamme maan päälle. Toimimme jokainen itsemme Vapahtajana ja Belsebubina omien tekojemme kautta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Asiat, joista saamme omantunnon tuskia, surua ja pahaa mieltä, kääntävät suuntaa Manalaan. Toisaalta, iloa ja onnea tuottamalla ja jakamalla, saat maan päällisen taivaan. Jokainen päivä voi olla kumpaakin, mutta loppua kohden toinen olotila voimistuu, riippuen tekojesi summasta. Kai tämäkin voi olla yksi tulkinta suurista asioista. Oikeaksi tätäkään kantaa ei voida koskaan todistaa, ehkä vain pieneksi uskonnon yritelmäksi.
Totuutta, saati oikeaa tietä, ei tulla koskaan selvittämään. Moiset kun ovat vain niin vaikeita. Näissä asioissa eiole olemassa väärää totuutta tai väärää uskoa. Tehköön jokainen teoillaan ja mielipiteillään itselleen elämän, josta voi nauttia. Jumalana, Jumalan kanssa tai Jumalalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti