Minne olette menneet, rakkaat ystävät? Kaikki vanhat kaverit, kadonneet. Mihin katositte? Ja miksi? Pelkäättekö te minua? Milloin minä muutuin? Vai muutuitteko te? Muuttuiko mikään? Ehkä esitän vain turhia kysymyksiä itsestään selviin vastauksiin. Kohtalo oli selvillä jo kauan.
Ehkä meille kävi perinteisesti, kasvoimme erilleen. Elämä kuljetti eri suuntiin ja teimme valintamme. Jokainen valitsi suuntansa, jotka poikkesivat enemmän tai vähemmän toisistaan. Osa muutti ja osa muuttui. Valinnoista johtuen erkanimme. Lopulta liian kauas. Välimatkaa oli tullut liikaa, takaisin paluuta ei ollut.
Minä valitsin perheen. Syntyi lapsi. Toinen. Kolmas. Neljäs. Suurperhe. Aikaani ei riittänyt teille tarpeeksi. Tai ehkä pelkäsitte lapsia, ette osanneet suhtautua. Minut tunsitte, mutta olin jakautunut. Tupa oli täynnä pieniä klooneja minusta, joiden jutuista sai vielä vähemmän selkoa kun minun tarinoistani.
Osalle ura oli kaikki kaikessa. Oli hienoa olla jotain. Oli saatava kokemuksia, kaikesta. Tavallisesta tuli todella tylsää. Elämä ei ole mitään, jos ei koko ajan tunnu joltain. Tottahan se toki on, tavallaan. Minulla on normaali päivätyö, vähän harrastuksia, en juuri käy missään. Nautintoa tuo hyvä ruoka, maistuvaa katsottavaa televisiosta ja perhe. Kunnon hikiliikunta on myös mahtavaa. Mutta olen liian tylsä, harrastukseni eivät räjäytä mieltä, en kokkaa gourmeeta enkä matkaa maailman ääriin. BORING!
Juhliminen ei kiinnostanut. Sekin karkoitti muutamia. Krapula oli tarpeeksi suuri pelon aihe mukaavuuden haluiselle minulle. Alkoholi ei ole koskaan tuottanut nautintoa, ja krapulan iän mukanaan tuoma moninkertaistuminen vei juopottelulta viimeisenkin terän. Ja mitäpä minä ravintolassa, minulla on jo kotona lähes kaikkea. Aloin uskomaan krapulakeijuun.
Lopulta meillä ei enää ollut puhuttavaa. Minä en osannut kommentoida kännisekoiluja, matkoja, hienoja seminaareja. En tiennyt uusimpia hittejä, en ollut katsonut uusia leffoja, enkä liioin ollut maistanut hanhenmaksaa. Hienoista viineistä puhumattakaan. Olin ollut vain isä ja puoliso, seurannut lasteni kasvua, siinä sivussa olin hommanut oman kodin. En ollut keskittynyt vain itseeni tai ystäviini. Olin katsonut uusimman Pikku Kakkosen, olin mestari antamaan neuvoja sairaan lapsen hoitoon tai tila-auton pakkaamisen. Mutta vanhat kaverit, heille en osannut sanoa juuri mitään.
No, ehkä hieman kärjistin. Kaikki he ovat lähellä, Facebookissa. Smalltalkkia silloin tällöin, pari tykkäämistä. Mutta todellista keskustelua ei koskaan. Muutama todellinen ystävä jäi ja monta uutta on tullut tilalle. Mutta kaipaan teitä silti, ei meidän olisi tarvinnut erota näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti